Äidit, isät ja ammattilaiset: sukupuoli, toisto ja muunnelmat asiantuntijoiden kirjoituksissa
Vuori, Jaana (2001)
Vuori, Jaana
Tampere University Press
2001
Sosiologia - Sociology
Yhteiskuntatieteellinen tiedekunta - Faculty of Social Sciences
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Väitöspäivä
2001-03-30
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/urn:isbn:951-44-5065-5
https://urn.fi/urn:isbn:951-44-5065-5
Tiivistelmä
Tutkimuksessa analysoidaan tapaa, jolla perheasiantuntijat hahmottavat vanhemmuuden teksteissään sukupuolistuneena toimintana, äitiytenä ja isyytenä. Tutkimuksen aineisto on suomalaisia tutkimuksia, oppikirjoja, opaskirjoja ja populaaria kasvatuskirjallisuutta 1980- ja 1990-luvuilta. Tekstit liittyvät useisiin eri tieteenaloihin, tutkimusperinteisiin, ammatteihin ja instituutioihin.
Tutkimus osallistuu aineistojen käymään aikalaiskeskusteluun siitä, miten vanhemman sukupuoli vaikuttaa hänen tehtäviinsä ja suhteeseensa lapsiin. Perheasiantuntijat käsittelevät naisten ja miesten välistä työnjakoa vanhemmuudessa sekä eksplisiittisesti että ikään kuin vaivihkaa, muiden asioiden lomassa. Tutkimuksessa asiantuntijoiden keskustelu jäsennetään kiistaksi äitikeskeisen ja miesten ja naisten jakaman hoivan ja kasvatuksen välillä. Kiistassa kiteytyvät puhetavat nimetään äidinhoivan ja jaetun vanhemmuuden diskursseiksi.
Äidinhoivan diskurssi korostaa naisten tehtävää lasten synnyttäjänä, hoivaajana ja ensisijaisena kasvattajana. Jaetun vanhemmuuden diskurssi kiistää ehdottoman rajan naisten ja miesten välillä ja ehdottaa, että myös miesten tulisi ottaa entistä enemmän vastuuta pikkulapsista ja huolenpidosta. Näin diskurssit ja niiden erilaiset versiot ovat paitsi diskursseja vanhemmuudesta, myös diskursseja sukupuolen merkityksistä.
Jaetun vanhemmuuden ihanne näyttää tutkimusaineistojen valossa vahvalta. Kun äidinhoivan diskurssissa rakennetaan äitikeskeistä ymmärrystä hoivasta ja kasvatuksesta, asiantuntijat asettuvat puolustusasemiin ja varoittelevat isien liiasta sekaantumisesta äitien tehtäviin. Jaetun vanhemmuuden diskurssi esittäytyy puolestaan usein itsestään selvänä yhteiskunnallisena uudistusohjelmana.
Äidinhoivan ja jaetun vanhemmuuden diskursseja ei kuitenkaan ole syytä pitää toisilleen täysin vastakkaisina. Ne saavat käyttövoimansa keskinäisestä suhteestaan: ne kiistelevät keskenään, kommentoivat toisiaan, nostavat esiin samoja kysymyksiä eri näkökulmista ja välttelevät toistensa kysymyksenasetteluja. Yhteistä niille on, että molemmat hahmottavat sekä lasten kasvatuksen että sukupuolen perheensisäisenä asiana. Näin kaikki se, mikä tapahtuu kodin ja perhesuhteiden ulkopuolella, määritellään lapsen kehityksen ja hänen sukupuolisuutensa kannalta toissijaiseksi. Kulttuuristen merkitysten ja yhteiskunnallisten prosessien pohdinnalle ei asiantuntijoiden toiminnassa jää juuri varaa.
Sekä äidinhoivan että jaetun vanhemmuuden diskurssien nykyversioissa erityinen kiinnostuksen ja huolen aihe on isä. Isiä kuvataan monipuolisemmin kuin äitejä. Puhe isistä on enimmäkseen positiivista ja miehiä rohkaisevaa. Isyys tulkitaan miesten yksilöllisen valinnan asiaksi ja korkeintaan perheen sisäisten neuvottelujen tulokseksi.
Äidin subjektius on molemmissa diskursseissa ambivalentimpi kuin isän toimijuus. Vain vähän tekstien kuvaamasta äitien toiminnasta nousee pohdittavaksi naisten toimina, kokemuksina, ajatuksina, tunteina ja sanoina. Äitejä katsotaan enemmän ulkoa päin ja kohteeksi asettaen kuin isiä. Vaikka aineistotekstini kääntyvät selkeästi miesten puoleen ja puhuvat näille, tekstilajina vanhemmuudesta ja kasvatuksesta puhuvat kirjoitukset toimivat kuitenkin pitkälti naisten välisissä suhteissa. Isää - oli tämä sitten vanhemmuuden kaikki työt ja vastuut äidin kanssa tasan jakava isä tai hoivaavan äidin rinnalla ja tukena toimiva toisenlainen, sukupuolieron merkitsemä mies - rakennetaan naisten kautta. Äitejä ja naisammattilaisia kutsutaan luomaan isän toiminnalle tilaa, houkuttelemaan miehiä hienovaraisesti isyyteen, auttamaan ja tukemaan heitä. On paradoksaalista, että vanhemmuuden vastuun jakaminen perheessä äidin ja isän kesken, jonka piti - ainakin tasa-arvoutopioissa - johtaa naisen valinnanmahdollisuuksien kasvamiseen, näyttääkin johtavan naisten vastuun laajenemiseen.
Tutkimus käytetään yhteiskuntatieteellisten diskurssianalyysien, lingvistiikan ja retoriikan tutkimuksen analyysivälineitä. Vaikka tutkimuksen metodinen painopiste on siinä, miten kielen avulla kuvataan vanhemmuutta ja annetaan sille kulttuurisia merkityksiä, on kyse myös siitä, että samalla muokataan sitä miten vanhemmat itse toimintansa hahmottavat ja miten ammattilaiset suuntaavat työtään vanhempien ja lasten kanssa.
Tutkimus osallistuu aineistojen käymään aikalaiskeskusteluun siitä, miten vanhemman sukupuoli vaikuttaa hänen tehtäviinsä ja suhteeseensa lapsiin. Perheasiantuntijat käsittelevät naisten ja miesten välistä työnjakoa vanhemmuudessa sekä eksplisiittisesti että ikään kuin vaivihkaa, muiden asioiden lomassa. Tutkimuksessa asiantuntijoiden keskustelu jäsennetään kiistaksi äitikeskeisen ja miesten ja naisten jakaman hoivan ja kasvatuksen välillä. Kiistassa kiteytyvät puhetavat nimetään äidinhoivan ja jaetun vanhemmuuden diskursseiksi.
Äidinhoivan diskurssi korostaa naisten tehtävää lasten synnyttäjänä, hoivaajana ja ensisijaisena kasvattajana. Jaetun vanhemmuuden diskurssi kiistää ehdottoman rajan naisten ja miesten välillä ja ehdottaa, että myös miesten tulisi ottaa entistä enemmän vastuuta pikkulapsista ja huolenpidosta. Näin diskurssit ja niiden erilaiset versiot ovat paitsi diskursseja vanhemmuudesta, myös diskursseja sukupuolen merkityksistä.
Jaetun vanhemmuuden ihanne näyttää tutkimusaineistojen valossa vahvalta. Kun äidinhoivan diskurssissa rakennetaan äitikeskeistä ymmärrystä hoivasta ja kasvatuksesta, asiantuntijat asettuvat puolustusasemiin ja varoittelevat isien liiasta sekaantumisesta äitien tehtäviin. Jaetun vanhemmuuden diskurssi esittäytyy puolestaan usein itsestään selvänä yhteiskunnallisena uudistusohjelmana.
Äidinhoivan ja jaetun vanhemmuuden diskursseja ei kuitenkaan ole syytä pitää toisilleen täysin vastakkaisina. Ne saavat käyttövoimansa keskinäisestä suhteestaan: ne kiistelevät keskenään, kommentoivat toisiaan, nostavat esiin samoja kysymyksiä eri näkökulmista ja välttelevät toistensa kysymyksenasetteluja. Yhteistä niille on, että molemmat hahmottavat sekä lasten kasvatuksen että sukupuolen perheensisäisenä asiana. Näin kaikki se, mikä tapahtuu kodin ja perhesuhteiden ulkopuolella, määritellään lapsen kehityksen ja hänen sukupuolisuutensa kannalta toissijaiseksi. Kulttuuristen merkitysten ja yhteiskunnallisten prosessien pohdinnalle ei asiantuntijoiden toiminnassa jää juuri varaa.
Sekä äidinhoivan että jaetun vanhemmuuden diskurssien nykyversioissa erityinen kiinnostuksen ja huolen aihe on isä. Isiä kuvataan monipuolisemmin kuin äitejä. Puhe isistä on enimmäkseen positiivista ja miehiä rohkaisevaa. Isyys tulkitaan miesten yksilöllisen valinnan asiaksi ja korkeintaan perheen sisäisten neuvottelujen tulokseksi.
Äidin subjektius on molemmissa diskursseissa ambivalentimpi kuin isän toimijuus. Vain vähän tekstien kuvaamasta äitien toiminnasta nousee pohdittavaksi naisten toimina, kokemuksina, ajatuksina, tunteina ja sanoina. Äitejä katsotaan enemmän ulkoa päin ja kohteeksi asettaen kuin isiä. Vaikka aineistotekstini kääntyvät selkeästi miesten puoleen ja puhuvat näille, tekstilajina vanhemmuudesta ja kasvatuksesta puhuvat kirjoitukset toimivat kuitenkin pitkälti naisten välisissä suhteissa. Isää - oli tämä sitten vanhemmuuden kaikki työt ja vastuut äidin kanssa tasan jakava isä tai hoivaavan äidin rinnalla ja tukena toimiva toisenlainen, sukupuolieron merkitsemä mies - rakennetaan naisten kautta. Äitejä ja naisammattilaisia kutsutaan luomaan isän toiminnalle tilaa, houkuttelemaan miehiä hienovaraisesti isyyteen, auttamaan ja tukemaan heitä. On paradoksaalista, että vanhemmuuden vastuun jakaminen perheessä äidin ja isän kesken, jonka piti - ainakin tasa-arvoutopioissa - johtaa naisen valinnanmahdollisuuksien kasvamiseen, näyttääkin johtavan naisten vastuun laajenemiseen.
Tutkimus käytetään yhteiskuntatieteellisten diskurssianalyysien, lingvistiikan ja retoriikan tutkimuksen analyysivälineitä. Vaikka tutkimuksen metodinen painopiste on siinä, miten kielen avulla kuvataan vanhemmuutta ja annetaan sille kulttuurisia merkityksiä, on kyse myös siitä, että samalla muokataan sitä miten vanhemmat itse toimintansa hahmottavat ja miten ammattilaiset suuntaavat työtään vanhempien ja lasten kanssa.
Kokoelmat
- Väitöskirjat [4754]